Tuli taas tarve etsiä yhtä vanhaa valokuvaa. Se on aika tuskallinen homma kun tietää kuvan olevan olemassa, mutta ei ole oikein selvää mielikuvaa paikasta johon se on tullut talletettua.Ennen pengottiin kekälaatikoita nyt sitten kovalevyä ja muita taltiontivälineitä.
Vaikka sen tietyn kuvan löytymiseen tuntuu kuluvan ikuisuus, joskus jää jopa löytymättä, niin olen alkanut pitämään näistä etsintäretkistä koska ne lähes poikkeuksetta osottautuvat löytöretkiksi.
Löytyy kuvia joita ei ole vuosikausiin vilkaissutkaan ja niistä palautuu mieleen ihan uskomattomia tarinoita.
LESOTHO, MASERU 1/1993
Lesothossa kuljeskelin 90-luvun alkupuolella, eli siitäkin on kulunut jo lähes parikymmentä vuotta. Kuvia siltä retkeltä tuli esiin tämän etsinnän yhteydessä, yhden kohdalle pysähdyin muistelemaan.
Maserun kaduilla kulkiessa kylkeen iskeytyi aktiivinen katukauppias, josta ei ihan hetkessä päässyt eroon. Piti vaihtaa kuulumiset, puhua säästä, kertoa sukulaisista ja tietysti hieroa kauppaa. Pienestä mustasta tytöstä lähti pulinaa kuin karjalaismummosta ja sanavarasto taisi olla peräisin kaikista kielistä mitä ikinä oli kuullut. No asiat kyllä tuli selvitettyä silläkin tavalla.
Nomathamsalla oli myynnissä omatekemiään puuhelmiä ja muita koruja, lampaannahkoja ja kun niistä ei kauppaa syntynyt niin jostain mekon poimuista löytyi (laittomia) raakatimantteja. Lesothossa oli useitakin suljettuja timanttikaivoksia joita kulkeva kansa rosvoili ja katukaupassa oli runsaasti sekä aitoja hiomattomia timantteja että erilaisia lasipalasia ja muita kiteitä.
Ainoa koskaan tapaamani pygmi on Nomathamsanqa, nimen kirjoitusasusta minulla ei ole harmainta aavistustakaan ja kukapa näitä afrikkalaisia nimiä kovin tarkkaan muistaa edes seuraavana päivänä saati sitten näiden vuosien jälkeen. Epäselväksi jäi miten sademetsien kasvatti oli joutunut karuille vuoristoseuduille, mutta sienne Maserun pääkaduille hän jäi hoitelemaan bisneksiään kun minä jatkoin omaa matkaani.
QUATEMALA CITY 10/1995
Juanalla oli oma 'sivuliike' enonsa 'busines-paikan' kyljessä yhdellä niistä tuhansista markkinapaikoista joita ympäri kaupunkia löytyy kunhan jaksaa kävellä. Hänen kanssaan ei juurikaan juttua syntynyt, oli nimittäin hyvin oppinut läksynsä :
”Paikalliset naiset eivät välttämättä mielellään puhu vieraille miehille, sillä Maya-kulttuurissa se ei ole suotavaa.”
Juanan työpäivä oli pitkä, ohikulkijan havaintojen mukaa ainakin kymmeenen tuntia päivittäin, mutta eipä sitä ainakaan koulunkäynti haitannut. Kolmekymmentäkuusi vuotista sisällissotaansa käyvässä maassa indígenan (= aito, jonkun maya-heimon jälkeläinen) lapsilla ei ollut paljoa oikeuksia eikä mahdollisuuksia.
Nyt sota on ohi, mahtaako Juana olla vielä hengissä ? Jos on, onko hän jo isoäiti ? Kaikki on mahdollista , minä vaan tuskin saan sitä koskaan tietää ….
PANAMA CITY 11/1994
Mireyan käsissä kaikki materiaalit taipuivat koruiksi.
Siinä polvillaan katukauppansa huovalla hän loihti esiin odottaessa ihan mitä vaan keksit kysyä. Hän oli varsinainen käden taitaja, artesaani ja juuriltaan tyypillinen mestizo. Sukujuuritarinaansa hän kertoili soljuvalla spanglisillä. Sitä oli mukava kuunnella tilaustaan odotellessa.
Täytyy vain toivoa ettei hän ole kokenut monen sukulaisensa tavoin kovaa kohtaloa kansainvälisen huumekaupan rajuissa pyörteissä, Panamassa niitä juttuja tapahtuu päivittäin.
_
sitten kun on aikansa muistellut alkaa ihmetellä mitä kaikkea onkaan unohtanut, vai onko mitään .....
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti