perjantai 30. lokakuuta 2009

lasku


Kun on aikaa ajatella, niin sitä tulee ajatelleeksi kaiken laista. Sattuneesta syystä viime aikoina olen hiljentynyt ajattelemaan useammankin laskun ääreen. Niitä näyttää riittävän ja jos uhkaa loppua niin posti tuo heti uusia.

Eilen tulla tupsahti Hesarin vuositilaus lasku, 295 € , sisältäen paperilehden lisukkeineneen ja digiversion lukuoikeuden.

Siinä tuli esiin samat kysymykset kuin niin monen muunkin laskun ääressä viime aikoina. Mitä minä saan tällä rahalla? Haluanko minä sitä? Tarvitsenko minä sitä? Kuinka kävisi jos jäisin ilman sitä? Olisiko se korvattavissa jollain huokeammalla vaihtoehdolla?

Olen lukenut Hesaria lähes viisikymmentä vuotta, se on vakiintunut osaksi aamutoimia, ja niinä harvoina aamuina kun sitä ei ole saatavilla, puutteen kyllä huomaa.

Digilehden lukuoikeuden aikoinaan otin kokeillakseni voisiko se korvata perinteisen Hesarin. Aika pian totesin ettei se ainakaan minun kohdallani onnistu, ei edes näköispainos, pitää olla jotain rapisteltavaa. Digi-koukkuun jäin varmaan niiden arkistopalvelujen takia, tosi kätevä tapa hakea muutaman päivän, kuukauden tai jopa vuoden takaisia juttuja. Toki reisussa tulee lueskeltua digilehteä kun hotellista ei paperipainosta löydy.

Laskua tutkiskellessa huomasin myös että tilauskauden aikana minulla oli ollut jakelun keskeytyksiä (so. koko ruokakunta yhtä aikaa matkoilla) yhteensä 51 päivän verran, joka hyvitettiin samanmittaisella tilauskauden pidennyksellä. Nyt nettiaikana tuokin palvelu on vaivattomasti saatavilla ja pelaa moitteettomasti. Ei ole kotiinpalatessa isoa lehtiläjää joka menisi suoraan roskikseen, eikä ole kulunut euroakaan niiden 'lukemattomien' lehtien tilaukseen.

Jos lukisi pelkästään uutisia ja otsikoita, Hesari olisi turha investointi. Jokseenkin samat asiat on saatavissa monestakin kanavasta ja pääosin ilmaiseksi kunhan viitsii surfailla nettiä ja vaikka lueskella ilmaisjakelulehtiä. Painetussa lehdessä joku on tehnyt puolestani kokoomatyön kaikesta siitä pirstaloituneesta informaatiotulvasta joka on tarjolla, kaivanut vielä esiin enemmän taustatietoja kuin mihin minulla koskaan olisi aikaa tai kärsivällisyyttä ja lajitellut ne sellaisiin läjiin joista minä olen tottunut ja viidenkymmenen vuoden kokemuksella osaan tietoni ammentaa.

Siispä pistin laskun maksatukseen, enkä tuntenut sen kummempaa katkeruutta vaikka tiliini taas tuli yksi lovi lisää ...

.

torstai 8. lokakuuta 2009

unet - tynnyripainajainen



Unet ei oikein ole minun juttuni. En näe unia kovinkaan usein, tai ainakaan herättyäni en niitä muista.

Enneunia en ole koskaan osannut ottaa tosissani, sellainen tulevaisuuteen näkeminen ei mahdu mielikuvitusmaailmaani. Siksi kertomukset enneunista ovat olleet minulle tarinoita, hyviä tai huonoja, miten milloinkin.

Unet ovat minulle paremminkin jonkilainen epäselvä jatke valvetilan asioille, tapahtumille ja ajatuksille. Se päättymätön kalabaliikki, joka mielessämme on käynnissä, jatkuu unissa. Silloin vaan vallitsee vähän erilaiset säännöt eikä logiikkakaan ole ihan yhtä sen kanssa mitä valveilla noudatamme.

Jossain yhteydessä kysyttiin näkeekö mustavalkoisia vai värillisiä unia, vastasin näkeväni värillisiä, mutta siitäkään en osaa olla ihan varma.

Painajaiset

Painajaisunet taitavat olla monenkin riesana. Tavallisesti ne ovat jollain tapaa ahdistavia, tuskaisia tai jopa pelottavia. Tapahtumat niissä ennakoivat jotain onnettomuutta, jota kuitenkaan yleensä ei tapahdu.

Painajaiseksi varmaan on luokiteltava tämä 'tynnyriuni' joka on toistunut useana yönä suunilleen kuukauden ajan. Se ei ole jokaöinen vieras, ehkä pari kolme kertaa viikossa herään suoraan tuolta tynnyrivarastosta.

Uni ei ole aina tarkalleen samanlainen tapahtumaketju, tai sitten muistan eri kerroilla eri pätkiä suuremmasta tarinasta. Yhteistä kaikille pätkille kuitenkin on tapahtumapaikka, joku käsittämättömän suuri (rajaton) tynnyrivarasto, jonka esikuvaa en muista missään valve-elämässäni nähneeni. Tentäväni on ilmeisesti laittaa tynnyrit johonkin tiettyyn järjestykseen, kenenkä toimeksianto, ei ole ainakaan vielä paljastunut.

Hommaan sisältyy monta tuskallista tekijää. Kertaakaan en vielä ole muistanut ihan tarkkaan mitä minun oikeastaan pitäisi tehdä, mihin järjestykseen saada tynnyrit. Kuitenkin olen aloittanut homman ja uurastan ahkerasti, mieltä kalvaa koko ajan ajatus ettei tämä nyt mene ihan oikein.

Tynnyrit ovat vanhoja puutynnyreitä, kaikki eri kokoisia ja niiden vanteet ovat ruosteisia. Joka yö tulee käsiin tikkuja, kynsiä katkeilee ja ruosteisten vanteiden repimiä naarmuja on ylt'ympäri kehoa, jostain kumman syystä olen hommissa alasti.

Tynnyrit ovat tosi painavia, juuri siinä rajoilla että saan niitä liikuteltua. Nostaminen pinon päälle vaatii todella kovia ponnistuksia.

Tynnyrin koosta ei voi päätellä mitä tynnyri painaa, pienikokoisempikin voi olla tosi raskas, varmaan hiekkaa täynnä. Muutaman kerran on sattunut tynnyriä nostaessani, että sen pohja pettää, jotain valahtaa ulos ja tynnyristä tulee höyhenen kevyt. Tähän mennessä ei ole selvinnyt mitä sieltä tipahtaa ...


Vaikkei tästä unesta herätessä olekkaan mitenkään paha olo, siitä kuitenkin jää jotenkin ikävä jälkimaku, lähinnä ehkä se homman epäselvyys ja avoimet kysymykset.

Itselläni ei näytä olevan mitään sanomista asiaan, jatkan vaan yksin uurastamista siellä hämärässä, seinättömässä tilassa kunnes mieleni keksii jotain muuta puuhaan yön hiljaisille tunneille ...

perjantai 2. lokakuuta 2009

kutsuva lasiterassi



Ensimmäiseltä Pariisin reissulta, joka tapahtui lähes kolme vuosikymmentä sitten, jäi pysyvimmin mieleen ne lämpöiset, kutsuvat 'akvaarioravintolat'.

Katujen varsilla, useimmiten varsinaisen ravintolan kylkeen kasvaneet, hyvin valaistut ja kokonaan lasitetut terassit, jotka illan hämärryttyä toimivat kymmenen kertaa parempina houkuttimina kuin mitkään mainoskyltit. Näkymä tyytyväisen ja iloisen oloisina ruokailevista ja rupattelevista illallisseurueista suorastaa kirkui "miksi siellä kylmässä viimassa värjöttelet, astu sisään".

Niitä jäin kaipaamaan, ja niistä tuli ikäänkuin symboli syysillan leppoisille riemuille.

Aikoja sitten luovuin toivosta että kotikulmilla joskus voisi kokea samanlaisia elämyksiä, mutta nyt ilmeisesti tuppakkalain tiukennuttua ja julkisivusäännösten löyhennyttyä on Helsinkiikin alkanut ilmestyä näitä akvaarioita.

Vielä niissä ei paljonkaan syödä, mutta nautitaan kiireettömästi työpäivän päätteeksi ystävien kanssa yhdessäolosta ja kyllä sateisena iltana ohikulkija tuntee olevansa väärällä puolella akvaarion seinää.