Goodbye Helsingin katusoittajat ...

.

Lasse Mårtenson ei tietääkseni esiintynyt katumuusikkona, mutta siitä huolimatta hänen tunnetuksi tekemänsä laulu "Kaikessa soi blues" sopii hyvin aikatauluttamaan katumusiikki-ilmiötä Helsingissä :

… syksyn lehti / maahan ehti / siinäkin soi blues …..

eli suunilleen samaan aikaan kuin puut tiputtivat lehtensä kaupungin kaduilta katosivat kesäiset soittajat ja jäljelle jäi bluesin haikeus joka vielä satunnaisesti jostain porttikongista kaikuu ...

Vaikka katusoitto on viime vuosina lisääntynyt ja monipuolistunut Helsingin keskustassa, ilmastomme pitää siitä huolen että varsinainen sesonki rajoituu lopukevääseen, kesään ja alkusyksyyn.

Katusoitto on keskittynyt Helsingissä keskusta-alueelle. Torit, aukiot ja pääkatujen risteykset näyttävät olevan suosituimpia paikkoja.


Katusoittoon ei Helsingissä tarvita viranomaisten lupaa. Kuitenkin katusoittajien on huolehdittava siitä, että tapahtuma tai musiikin esittäminen ei häiritse naapurustoa.



Häiriöt Kolmen sepän patsaalla Aleksanterinkadun ja Mannerheimintien risteyksessä ovat kaikkein yleisimmät. Toisinaan on käynnissä varsinainen kilpasoitto, yksiltä jalansijoilta voi kuulla neljääkin eri esiintyjää ja silloinhan jokainen esiintyjä yrittää voittaa yleisön huomion, jos ei muita konsteja ole, niin sitten volyymiä lisäämällä. Desipeli-kilpailussa (ja häiriön tuottamisessa) Etelä-Amerikkalaiset intiaaniryhmät ovat kärkisijoilla.



Nykypäivän katusoitto on hyvin monenlaista. On niitä, jotka tulevat kadulle soittamaan, koska haluavat soittaa, testata ideoitaan ja nähdä yleisön reaktiot. Osa taas edustaa perinteistä katusoittajan ammattia. He soittavat kadulla, jotta saisivat rahaa.

Katusoittajat ovat nuoria tai vanhoja ja miehiä tai naisia, ja kadulla soitettava musiikki vaihtelee laidasta laitaan. Viihdemusiikin lisäksi kadulla soitetaan esimerkiksi klassista-, etnistä- ja hengellistä musiikkia.




Verottaja ei ole säätänyt katusoittajien tuloja verovapaiksi. Tämä tarkoittaa, että soittoansioita pidetään veronalaisina tuloina, ja niistä kuuluu maksaa veroja.

Kuinkahan moni niin tekee ?




Ilman kesätöitä jääneet sibeliuslukiolaiset lähtivät kitaran kanssa kadulle tienaamaan.


Keskustassa raikaavat klassisen musiikin suosituimmat kappaleet sellolla ja marimballa, slaavisävelet hanurilla ja tango kitaralla. Turistille katusoitto tuo ratikoiden kolinan sekaan tyyneyttä ja lomatunnelmaa.



Katusoittajillakin on omat hittinsä. Kitaristi luottaa tangoihin, sellistin ässät ovat My Way ja Naisen tuoksu ja marimbakaksikko luottaa Bizet´in Carmeniin ja Mozartin Turkkilaiseen Marssiin.

Toisaalta katusoittaminen on taloudellisessa mielessä melko kannattavaa. Voidaan siis todeta, että katusoittaminen on musiikinopiskelijalle hyvä kesätyövaihtoehto.

toteaa tämänkeväisessä, katumusiikkia koskevassa opinnäytetyössään Taina Perttilä
( https://publications.theseus.fi/bitstream/handle/10024/13221/katusoit.pdf?sequence=1 )

mikäs sen mukavampaa, tervetuloa ensi keväänä takaisin

_

kesätyö

Kesätyöpaikka on monelle ensimmäinen kosketus työelämään ja kokemus työyhteisöstä. Harvemmin tullaan ajatelleeksi, että jonkinlaiset jäljet se jättää jokaiseen ja kokemukset kummittelevat pitkään asenteissa ja ennakkoluuloissa.

Omat kokemukset kesätöistä ja kesätyöläisistä ovat jo reilun neljän vuosikymmenen ajalta, ensin itse niissä hommissa ja sittemmin omassa työyhteisössä ja myöhemmin työnantajan edustajana, eli pomona.

Silloin kun itse olin siinä iässä, kuusikymmenluvun alkuvuosina, että kesätyön hankkiminen oli ajankohtaista, ne tavallisimmat paikat Helsingissä olivat hautausmaat ja rakennustyömaat.

Töitä löytyi sen kummemmin hakematta, melkein ilmoitusasia : "tulin nyt teille kesäksi hommiin". Roolijakokin oli harvinaisen selvä, tytöt menivät siistimään hautausmaita yhden markan ja kymmenen pennin tuntipalkalla ja pojat rakennuksille kanniskelemaan laudanpätkiä vähän reilun kahden markan tuntipalkalla. Samalla kun tienattiin taskurahoja opittiin että on erikseen naisten töitä ja miesten töitä ja niistä maksetaan erilaista palkkaa. Tämä selvä järjestys oli voimassa vielä vuosikausia jälkeenpäinkin, nyttemmin se on jo jonkinverran samentunut.

Kun on eletty taloudellisesti ahtaampia aikoja, taantumia, ja firmoilla on ollut tarve pihistellä, niin yleensä ensimmäisenä sen ovat saaneet nahoissaan tuntea siivoojat ja kesätyöläiset. Välillä oli useitakin vuosia kun koululaisille ja opiskelijoille ei tahtonut löytyä minkäänlaista hommaa loma-ajaksi oli sitten kyse taskurahojen tienaamisesta tai jopa pakollisesta työharjoittelusta. Ja kun on puutetta, alkavat myös lieveilmiöt näkyä. Kesätyöpaikkojen jaossa ensimmäisenä alkaa rehottaa oligarkia, pomon serkunpoikakin ohittaa jonossa toimistovirkailijan tyttären ...


Työelämän pelisäännöt

Monelle kesätyöpaikka on ensimmäinen kokemus siitä millaiset pelisäännöt ovat työelämässä voimassa ja mikä merkitys on sillä, miten tulee toimeen työyhteisönsä muiden jäsenten kanssa.

Ei ole mitenkään yhdentekevää millaisiksi nämä ensikokemukset muodostuvat. Monesti unohdetaan, että tulokkaalle ei ole mitenkään itsestään selvää mitä vaaditaan ja mitä sallitaan. Useimmat aloittavat isoilla odotuksilla, jotkut jopa hieman pelonsekaisin tuntein. Jos työn ohjaus, opastus ja seuranta ovat vain välttämättömäksi pahaksi koettu riesa, josta laistetaan aina tilaisuuden tullen, niin tulokkaan kokemukset ovat vähintäänkin hämmentäviä ja työn tulokset kyseenalaisia.


Ilman kannustusta ja palutetta opit jäävät saamatta ja elellään luulojen varassa, mahdollisesti syyllistytään vielä uskomaan, että kaikki töppäykset johtuvat kesäheikin taitamattomuudesta ja tohelluksista.

Panostaa pitäisi vielä rekrytoinnin jälkeenkin, ettei kävisi niin kuin eräässä firmassa, jossa kesäapulaisen kokemukset innoittivat hänet kirjoittamaan wc:n seinään mietelmänsä viimeisenä työpäivänään:

PPPP - never again :

Paska firma ,
Paska porukka,
Paska duuni ,
Paska palkka ,

maailma tarvitsee paskaa, minä en,
ei koskaan enää EIIIIIIIIIIIIIIIIIIIII